Itse koen olevani melko kömpelö varsinkin tilanteissa missä pitäisi puhua. Monesti, varsinkin jos on tilanne johon en ole pystynyt varautumaan, tuntuu puhumiseen liittyvät hetket melkein samalta kuin olisi kisaamassa. Tuntuu että oksentaa, kädet vapisee, hikoiluttaa, hengästyttää, ja se ärsyttävä tunne kun sydän hakkaa niin kovalla äänellä ettei päässä mitään muuta kuulukkaan.
Kuitenkin näistä tilanteista tulee selviydyttyä tavalla tai toisella. Jokunen aika sitten erään saunaillan yhteydessä jaoin yhden selviytymistarinoistani, ja se ilmeiseti kuullosti muidenkin mielestä huvittavalta joten ajattelin jakaa sen täällä.
Ammattikoulussa opiskellessa tuli itselleni hieman yllätyksenä, kun piti suorittaa asiakaspalvelun näyttökoe. Näytön vastaanottaja näytteli tilanteessa asiakasta, joka oli juuri tullut ovesta sisään liikkeeseen. Olotila oli taas sama ''Taistele tai pakene'' reaktio, ja omalla kohdallani tuntuu kuin aika hetkellisesti hidastuisi. Pääkopassa ehti jo pyöriä kaikki mahdolliset mokaamisen mahdollisuudet, kunnes jossain kohtaa joku ääni pääni sisällä tokaisi ''Tähän on ihan sama tunne kuin kisoissa olisi'', johon seuraava ääni totesi ''Mitäköhän mä tekisin ottelussa jos en tiedä vastustajasta etukäteen mitään?''
Aloin analysoimaan omaa ottelutyyliäni ja päädyin ratkaisuun: ''Aloittaa kevyesti, hieman tunnustellen millainen vastapuoli on. Ja muistaa omat aloitteet, ei saa lähteä liikaa vastustajan peliin''.
Tuo lähestymistapa voisi sopia moneenkin kamppailulajiin. Nyrkkeilyssä se olisi varmaan etukädellä rentoja lyöntejä jolla testaa vastustajan mielentilaa. Judossa se voisi olla vaikkapa pieni avaava tekniikka sen sijaan että yrittäisi isoa heittoa aloituksesta. Lajit, joissa potkut on sallittu, se voisi olla vaikkapa rento alapotku reiteen. Joten mitä se sitten olisi asiakaspalvelu tilanteessa?
Miten aloittaa puhuminen riittävän kevyesti, mutta omasta aloitteesta?
Oma ratkaisuni oli: ''Hei, Voinko olla avuksi?''
Jes! Sain sovellettua oman ottelemisen puhumiseen. Onko tää nyt sitä puhejudoa? Kokonaisuudessaan yllä olevaan pään sisäiseen taistoon kului aikaa ehkä kaksi sekunttia, mutta se tuntui todella pitkältä ajalta.
Loppu osa näytöstä menikin päin mäntyä, mutta meni läpi kuitenkin. Toinen kamppailulajeissa oleva periaate mitä olen käyttänyt, ja käytin myös yllä olevassa tilanteessa: ''Käyttäytyy hyvin ja yrittää parhaansa, sillä pääsee jo eteenpäin''
keskiviikko 21. marraskuuta 2018
tiistai 23. lokakuuta 2018
Vaikeudet, esteet ja turhautuneisuus
Kirjoitan jälleen pienen tauon jälkeen, jonka aikana kerkesin ajattelemaan ja suunnittelemaan jo useampia eri blogikirjoituksia, mutta mennään nyt yksi kerrallaan.
Loukkaannuin viime Judokisoissa.. En vakavasti, mutta se vei paljon liikkuvuutta ja nopeutta treenistä mutta pikkuhiljaa aletaan olemaan kunnossa. Vamman aikana treenaaminen oli hankalaa, mutta siitä huomasi erilaisten asentojen ja tekniikka osa-alueiden toimimattomuuden kun osa jalasta "otetaan" pois.
Ongelmana on ollut erilaisiin heittoihin sisäänmenot kun painon varaaminen on jalalle hankalaa, joten otin isoksi projektiksi käydä pään sisällä mielikuvaharjoitteita.. kun kaksi viikkoa tätä oli jatkunut, pääsin kokeilla lähestymistapaa tähän. Huomasin että tekninen suoritus oli hieman parantunut, mutta ongelmana oli silti painon varaaminen jalalle.
Nyt tästä edellisestä on kulunut toiset kaksi (2) viikkoa, ja jos pitäisi prosenttilukemin kuvailla jalan toimivuus, se olisi about 90%.
Viime sunnuntaina kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa tosissaan miten treenaaminen onnistuu, ja itseni iloksi se vihdoin alkoi sujua. Viikkokausien turhautuneisuus, ärtymys ja kasautunut paine pääkopassa alkoi vihdoin tasaantua, ja ajatukset taas kokoontua.
Myöskin on hyvä mainita viime sunnuntain treeneistä, että huomasin kykeneväni uudenlaiseen / uudenlaisiin suorituksiin joita en ole ennen ajatellut tai uskaltanut yrittää... Joten siinä onkin sitten uutta projektia syksylle ja ensi keväälle.
Mitenkä turhautuneisuus sitten näkyy treeneissä? Moni on varmasti kokenut sen hetken ja tilanteen että tuntuu kuin mikään ei toimisi, kaikki menee ihan päin mäntyä, ja alkaa jopa kyseenalaistaa edes koko oman treenaamisen? Kyllä. Nämä kaikki varmasti käyvät kaikkien mielessä heikoilla hetkillä, jopa miulla.. Myös jatkuva vuorotyö lisää tätä turhautuneisuutta, sillä se syö vuodesta 50% treeni mahdollisuuksia ja hidastaa omaa kehitystä.
Nämä ajatukset ja tunteenvaihtelut onneksi tulevat ja menevät, ja nyt voi taas keskittyä siihen mikä on itselleni tärkeää. Tavoitteet on asetettu, ja niiden eteen tulee tehdä töitä.
El Toro kuittaa tämän lyhyen kirjoituksen tähän, ja tatamilla nähdään!
Loukkaannuin viime Judokisoissa.. En vakavasti, mutta se vei paljon liikkuvuutta ja nopeutta treenistä mutta pikkuhiljaa aletaan olemaan kunnossa. Vamman aikana treenaaminen oli hankalaa, mutta siitä huomasi erilaisten asentojen ja tekniikka osa-alueiden toimimattomuuden kun osa jalasta "otetaan" pois.
Ongelmana on ollut erilaisiin heittoihin sisäänmenot kun painon varaaminen on jalalle hankalaa, joten otin isoksi projektiksi käydä pään sisällä mielikuvaharjoitteita.. kun kaksi viikkoa tätä oli jatkunut, pääsin kokeilla lähestymistapaa tähän. Huomasin että tekninen suoritus oli hieman parantunut, mutta ongelmana oli silti painon varaaminen jalalle.
Nyt tästä edellisestä on kulunut toiset kaksi (2) viikkoa, ja jos pitäisi prosenttilukemin kuvailla jalan toimivuus, se olisi about 90%.
Viime sunnuntaina kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa tosissaan miten treenaaminen onnistuu, ja itseni iloksi se vihdoin alkoi sujua. Viikkokausien turhautuneisuus, ärtymys ja kasautunut paine pääkopassa alkoi vihdoin tasaantua, ja ajatukset taas kokoontua.
Myöskin on hyvä mainita viime sunnuntain treeneistä, että huomasin kykeneväni uudenlaiseen / uudenlaisiin suorituksiin joita en ole ennen ajatellut tai uskaltanut yrittää... Joten siinä onkin sitten uutta projektia syksylle ja ensi keväälle.
Mitenkä turhautuneisuus sitten näkyy treeneissä? Moni on varmasti kokenut sen hetken ja tilanteen että tuntuu kuin mikään ei toimisi, kaikki menee ihan päin mäntyä, ja alkaa jopa kyseenalaistaa edes koko oman treenaamisen? Kyllä. Nämä kaikki varmasti käyvät kaikkien mielessä heikoilla hetkillä, jopa miulla.. Myös jatkuva vuorotyö lisää tätä turhautuneisuutta, sillä se syö vuodesta 50% treeni mahdollisuuksia ja hidastaa omaa kehitystä.
Nämä ajatukset ja tunteenvaihtelut onneksi tulevat ja menevät, ja nyt voi taas keskittyä siihen mikä on itselleni tärkeää. Tavoitteet on asetettu, ja niiden eteen tulee tehdä töitä.
El Toro kuittaa tämän lyhyen kirjoituksen tähän, ja tatamilla nähdään!
torstai 4. lokakuuta 2018
Kutsumanimet, mistä niitä oikein tulee?
Oon välillä pohtinut mistä oikein ihmisten kutsumanimet muodostuvat. Välillä ne on vaan lyhennelmiä jostain, tyyliin Petristä muodostuu Pete. Sitten on näitä muita kutsumanimiä, mitkä ehkä tulevat joidenkin tapahtumien pohjalta, kenties hullunkuristen sattumusten seurauksena.
Tässäkin blogissa esiintyy joitain kutsumanimiä, joten aloitetaan vaikkapa itsestäni. Täytyy kyllä todeta että alkuun olin hieman ''Mister Miyagi'' -kutsumanimeä vastaan, mutta jossain vaiheessa siihen tottui.
2017 Alkuvuodesta treenasin jujutsu kisoja varten ehkä vähän turhan innokkaasti ja murskasin oman polveni erän viimeisen kymmenen sekunnin sisällä. Vilkaisin kesken erän kelloa ja ajattelin ''10 Sekunttia, vielä ehdin yhden pistesuorituksen tekemään''. Toisin kuin Judon kilpailusäännöissä, jujutsussa saa tarttua jaloista kiinni. Lähdin vielä yhden kerran siis kokeilemaan yhtä sen hetkisistä lempiheitoistani, Te-guruma. Pääsin kunnolla hakemaan heittoa, vastustaja oli jo kunnolla ilmassa lentämässä kun jotain menee pieleen. Menetin tasapainoni hieman ja vastustaja putoaa polveni päälle sivulta päin. Sen enempää kuvailematta miltä tuntuu murskata oma polvi omalla lempi heitolla, hypätään tarinassa hieman eteenpäin.
Tiedossa oli todella pitkä treenikielto, ja ensimmäiset päivät tuntuivat ikuisuudelta. Päätin siis mennä treeneihin, en treenaamaan mutta jos edes pystyisi antamaan ohjeita, tai muuten vaan kuluttamaan aikaa. Ihmisten ensimmäinen reaktio kun kävelin tatamille keppien kanssa taisi olla jotain ''Et oo tosissas'' tai ''Mitä sä täällä oikein teet?''. Sain sitten senseiltä tehtäväkseni oppia opettamaan ilman että näytän tekniikkaa. Se oli todella vaikeaa... Aina kun sensei käänsi selkänsä, olin jo keppien varassa näyttämässä miten taisabaki toimii.
No mistä se kutsumanimi sitten tuli? Kai se tuli siitä kun yritin opettaa ilman näyttämistä, ja heilutin kävelykeppiä kuin vanhus? Asiaa ei varmaan yhtään helpottanut että ammattini on puutarhuri... Tuskimpa se ainakaan mistään elämän viisauksistakaan tullut. Ehkä Sensei Mansfield tarkentaa kommenttiosiossa?
El toro? Hänen nimensä tuli randorissa, kun hän puski päällään. Menetin malttini ja puskin takaisin vain päätyäkseni vastaheittoon. Randorin jälkeen iso kokoinen taistelija naureskelee ''mää hiukan härsnäsin, sori'' johon välittömästi huudan takaisin ''Ei se oo enää härnäämistä jos sä koko painolla nojaat pään varassa mun naamaa vasten!''. Tatamin laidalla Sensei Mansfield purskahtaa nauruun ja huutaa ''EL TOROOOOOO!''.
Nyt kun vauhtiin päästiin niin tässä tarina yleisestä syyttäjästä. Harjoituksen idea oli että yksi henkilö heittää monta kertaa putkeen, ja heitettävät tulevat aggressiivisesti päälle. Eräs henkilö kysyi tarkennusta, ja ohjeena annettiin ''Käy päälle kuin yleinen syyttäjä''. Kun tämä henkilö sitten oli vuorossa hyökkäämässä, hän retuutti heittäjää pisin tatamia kuullostaen joltain apinan ja kanan välimuodolta. Jos mielikuva on liian hankala luoda niin laittaa vaikka youtubeen hakusanaksi ''angry monkey sounds''
Minä ja Sensei Mansfield katsotaan hetki monttu auki tilannetta, kunnes totean ''Meillä taitaa olla hieman erilainen käsitys yleisestä syyttäjästä''
Nämä olivat kaikki enemmän tai vähemmän hupaisista sattumuksista syntyneitä nimiä, kysymys lienee että missä menee raja? Jos pikkujoulujen jäljiltä joku saa nimensä eteen etuliitteen ''Neliveto'' seuraavaksi pariksi vuodeksi, onko vitsi mennyt liian pitkälle? Omasta mielestäni kutsumanimet ovat niin kauan ihan O.K. kun kutsuttava henkilö ei siitä loukkaannu
Aikaisemmissa kisapäivä kirjoituksissa esiintyi ''Lettipäinen tyttö''. Korjataan nyt tähän hänen kutsumanimensä sen enempää kaunistelematta... ''Lettipäinen Tappaja''... En välttämättä edes halua tietää miten tähän kutsumanimeen on päädytty.
Tässäkin blogissa esiintyy joitain kutsumanimiä, joten aloitetaan vaikkapa itsestäni. Täytyy kyllä todeta että alkuun olin hieman ''Mister Miyagi'' -kutsumanimeä vastaan, mutta jossain vaiheessa siihen tottui.
2017 Alkuvuodesta treenasin jujutsu kisoja varten ehkä vähän turhan innokkaasti ja murskasin oman polveni erän viimeisen kymmenen sekunnin sisällä. Vilkaisin kesken erän kelloa ja ajattelin ''10 Sekunttia, vielä ehdin yhden pistesuorituksen tekemään''. Toisin kuin Judon kilpailusäännöissä, jujutsussa saa tarttua jaloista kiinni. Lähdin vielä yhden kerran siis kokeilemaan yhtä sen hetkisistä lempiheitoistani, Te-guruma. Pääsin kunnolla hakemaan heittoa, vastustaja oli jo kunnolla ilmassa lentämässä kun jotain menee pieleen. Menetin tasapainoni hieman ja vastustaja putoaa polveni päälle sivulta päin. Sen enempää kuvailematta miltä tuntuu murskata oma polvi omalla lempi heitolla, hypätään tarinassa hieman eteenpäin.
Tiedossa oli todella pitkä treenikielto, ja ensimmäiset päivät tuntuivat ikuisuudelta. Päätin siis mennä treeneihin, en treenaamaan mutta jos edes pystyisi antamaan ohjeita, tai muuten vaan kuluttamaan aikaa. Ihmisten ensimmäinen reaktio kun kävelin tatamille keppien kanssa taisi olla jotain ''Et oo tosissas'' tai ''Mitä sä täällä oikein teet?''. Sain sitten senseiltä tehtäväkseni oppia opettamaan ilman että näytän tekniikkaa. Se oli todella vaikeaa... Aina kun sensei käänsi selkänsä, olin jo keppien varassa näyttämässä miten taisabaki toimii.
No mistä se kutsumanimi sitten tuli? Kai se tuli siitä kun yritin opettaa ilman näyttämistä, ja heilutin kävelykeppiä kuin vanhus? Asiaa ei varmaan yhtään helpottanut että ammattini on puutarhuri... Tuskimpa se ainakaan mistään elämän viisauksistakaan tullut. Ehkä Sensei Mansfield tarkentaa kommenttiosiossa?
El toro? Hänen nimensä tuli randorissa, kun hän puski päällään. Menetin malttini ja puskin takaisin vain päätyäkseni vastaheittoon. Randorin jälkeen iso kokoinen taistelija naureskelee ''mää hiukan härsnäsin, sori'' johon välittömästi huudan takaisin ''Ei se oo enää härnäämistä jos sä koko painolla nojaat pään varassa mun naamaa vasten!''. Tatamin laidalla Sensei Mansfield purskahtaa nauruun ja huutaa ''EL TOROOOOOO!''.
Nyt kun vauhtiin päästiin niin tässä tarina yleisestä syyttäjästä. Harjoituksen idea oli että yksi henkilö heittää monta kertaa putkeen, ja heitettävät tulevat aggressiivisesti päälle. Eräs henkilö kysyi tarkennusta, ja ohjeena annettiin ''Käy päälle kuin yleinen syyttäjä''. Kun tämä henkilö sitten oli vuorossa hyökkäämässä, hän retuutti heittäjää pisin tatamia kuullostaen joltain apinan ja kanan välimuodolta. Jos mielikuva on liian hankala luoda niin laittaa vaikka youtubeen hakusanaksi ''angry monkey sounds''
Minä ja Sensei Mansfield katsotaan hetki monttu auki tilannetta, kunnes totean ''Meillä taitaa olla hieman erilainen käsitys yleisestä syyttäjästä''
Nämä olivat kaikki enemmän tai vähemmän hupaisista sattumuksista syntyneitä nimiä, kysymys lienee että missä menee raja? Jos pikkujoulujen jäljiltä joku saa nimensä eteen etuliitteen ''Neliveto'' seuraavaksi pariksi vuodeksi, onko vitsi mennyt liian pitkälle? Omasta mielestäni kutsumanimet ovat niin kauan ihan O.K. kun kutsuttava henkilö ei siitä loukkaannu
Aikaisemmissa kisapäivä kirjoituksissa esiintyi ''Lettipäinen tyttö''. Korjataan nyt tähän hänen kutsumanimensä sen enempää kaunistelematta... ''Lettipäinen Tappaja''... En välttämättä edes halua tietää miten tähän kutsumanimeen on päädytty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)