Itse koen olevani melko kömpelö varsinkin tilanteissa missä pitäisi puhua. Monesti, varsinkin jos on tilanne johon en ole pystynyt varautumaan, tuntuu puhumiseen liittyvät hetket melkein samalta kuin olisi kisaamassa. Tuntuu että oksentaa, kädet vapisee, hikoiluttaa, hengästyttää, ja se ärsyttävä tunne kun sydän hakkaa niin kovalla äänellä ettei päässä mitään muuta kuulukkaan.
Kuitenkin näistä tilanteista tulee selviydyttyä tavalla tai toisella. Jokunen aika sitten erään saunaillan yhteydessä jaoin yhden selviytymistarinoistani, ja se ilmeiseti kuullosti muidenkin mielestä huvittavalta joten ajattelin jakaa sen täällä.
Ammattikoulussa opiskellessa tuli itselleni hieman yllätyksenä, kun piti suorittaa asiakaspalvelun näyttökoe. Näytön vastaanottaja näytteli tilanteessa asiakasta, joka oli juuri tullut ovesta sisään liikkeeseen. Olotila oli taas sama ''Taistele tai pakene'' reaktio, ja omalla kohdallani tuntuu kuin aika hetkellisesti hidastuisi. Pääkopassa ehti jo pyöriä kaikki mahdolliset mokaamisen mahdollisuudet, kunnes jossain kohtaa joku ääni pääni sisällä tokaisi ''Tähän on ihan sama tunne kuin kisoissa olisi'', johon seuraava ääni totesi ''Mitäköhän mä tekisin ottelussa jos en tiedä vastustajasta etukäteen mitään?''
Aloin analysoimaan omaa ottelutyyliäni ja päädyin ratkaisuun: ''Aloittaa kevyesti, hieman tunnustellen millainen vastapuoli on. Ja muistaa omat aloitteet, ei saa lähteä liikaa vastustajan peliin''.
Tuo lähestymistapa voisi sopia moneenkin kamppailulajiin. Nyrkkeilyssä se olisi varmaan etukädellä rentoja lyöntejä jolla testaa vastustajan mielentilaa. Judossa se voisi olla vaikkapa pieni avaava tekniikka sen sijaan että yrittäisi isoa heittoa aloituksesta. Lajit, joissa potkut on sallittu, se voisi olla vaikkapa rento alapotku reiteen. Joten mitä se sitten olisi asiakaspalvelu tilanteessa?
Miten aloittaa puhuminen riittävän kevyesti, mutta omasta aloitteesta?
Oma ratkaisuni oli: ''Hei, Voinko olla avuksi?''
Jes! Sain sovellettua oman ottelemisen puhumiseen. Onko tää nyt sitä puhejudoa? Kokonaisuudessaan yllä olevaan pään sisäiseen taistoon kului aikaa ehkä kaksi sekunttia, mutta se tuntui todella pitkältä ajalta.
Loppu osa näytöstä menikin päin mäntyä, mutta meni läpi kuitenkin. Toinen kamppailulajeissa oleva periaate mitä olen käyttänyt, ja käytin myös yllä olevassa tilanteessa: ''Käyttäytyy hyvin ja yrittää parhaansa, sillä pääsee jo eteenpäin''
keskiviikko 21. marraskuuta 2018
tiistai 23. lokakuuta 2018
Vaikeudet, esteet ja turhautuneisuus
Kirjoitan jälleen pienen tauon jälkeen, jonka aikana kerkesin ajattelemaan ja suunnittelemaan jo useampia eri blogikirjoituksia, mutta mennään nyt yksi kerrallaan.
Loukkaannuin viime Judokisoissa.. En vakavasti, mutta se vei paljon liikkuvuutta ja nopeutta treenistä mutta pikkuhiljaa aletaan olemaan kunnossa. Vamman aikana treenaaminen oli hankalaa, mutta siitä huomasi erilaisten asentojen ja tekniikka osa-alueiden toimimattomuuden kun osa jalasta "otetaan" pois.
Ongelmana on ollut erilaisiin heittoihin sisäänmenot kun painon varaaminen on jalalle hankalaa, joten otin isoksi projektiksi käydä pään sisällä mielikuvaharjoitteita.. kun kaksi viikkoa tätä oli jatkunut, pääsin kokeilla lähestymistapaa tähän. Huomasin että tekninen suoritus oli hieman parantunut, mutta ongelmana oli silti painon varaaminen jalalle.
Nyt tästä edellisestä on kulunut toiset kaksi (2) viikkoa, ja jos pitäisi prosenttilukemin kuvailla jalan toimivuus, se olisi about 90%.
Viime sunnuntaina kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa tosissaan miten treenaaminen onnistuu, ja itseni iloksi se vihdoin alkoi sujua. Viikkokausien turhautuneisuus, ärtymys ja kasautunut paine pääkopassa alkoi vihdoin tasaantua, ja ajatukset taas kokoontua.
Myöskin on hyvä mainita viime sunnuntain treeneistä, että huomasin kykeneväni uudenlaiseen / uudenlaisiin suorituksiin joita en ole ennen ajatellut tai uskaltanut yrittää... Joten siinä onkin sitten uutta projektia syksylle ja ensi keväälle.
Mitenkä turhautuneisuus sitten näkyy treeneissä? Moni on varmasti kokenut sen hetken ja tilanteen että tuntuu kuin mikään ei toimisi, kaikki menee ihan päin mäntyä, ja alkaa jopa kyseenalaistaa edes koko oman treenaamisen? Kyllä. Nämä kaikki varmasti käyvät kaikkien mielessä heikoilla hetkillä, jopa miulla.. Myös jatkuva vuorotyö lisää tätä turhautuneisuutta, sillä se syö vuodesta 50% treeni mahdollisuuksia ja hidastaa omaa kehitystä.
Nämä ajatukset ja tunteenvaihtelut onneksi tulevat ja menevät, ja nyt voi taas keskittyä siihen mikä on itselleni tärkeää. Tavoitteet on asetettu, ja niiden eteen tulee tehdä töitä.
El Toro kuittaa tämän lyhyen kirjoituksen tähän, ja tatamilla nähdään!
Loukkaannuin viime Judokisoissa.. En vakavasti, mutta se vei paljon liikkuvuutta ja nopeutta treenistä mutta pikkuhiljaa aletaan olemaan kunnossa. Vamman aikana treenaaminen oli hankalaa, mutta siitä huomasi erilaisten asentojen ja tekniikka osa-alueiden toimimattomuuden kun osa jalasta "otetaan" pois.
Ongelmana on ollut erilaisiin heittoihin sisäänmenot kun painon varaaminen on jalalle hankalaa, joten otin isoksi projektiksi käydä pään sisällä mielikuvaharjoitteita.. kun kaksi viikkoa tätä oli jatkunut, pääsin kokeilla lähestymistapaa tähän. Huomasin että tekninen suoritus oli hieman parantunut, mutta ongelmana oli silti painon varaaminen jalalle.
Nyt tästä edellisestä on kulunut toiset kaksi (2) viikkoa, ja jos pitäisi prosenttilukemin kuvailla jalan toimivuus, se olisi about 90%.
Viime sunnuntaina kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa tosissaan miten treenaaminen onnistuu, ja itseni iloksi se vihdoin alkoi sujua. Viikkokausien turhautuneisuus, ärtymys ja kasautunut paine pääkopassa alkoi vihdoin tasaantua, ja ajatukset taas kokoontua.
Myöskin on hyvä mainita viime sunnuntain treeneistä, että huomasin kykeneväni uudenlaiseen / uudenlaisiin suorituksiin joita en ole ennen ajatellut tai uskaltanut yrittää... Joten siinä onkin sitten uutta projektia syksylle ja ensi keväälle.
Mitenkä turhautuneisuus sitten näkyy treeneissä? Moni on varmasti kokenut sen hetken ja tilanteen että tuntuu kuin mikään ei toimisi, kaikki menee ihan päin mäntyä, ja alkaa jopa kyseenalaistaa edes koko oman treenaamisen? Kyllä. Nämä kaikki varmasti käyvät kaikkien mielessä heikoilla hetkillä, jopa miulla.. Myös jatkuva vuorotyö lisää tätä turhautuneisuutta, sillä se syö vuodesta 50% treeni mahdollisuuksia ja hidastaa omaa kehitystä.
Nämä ajatukset ja tunteenvaihtelut onneksi tulevat ja menevät, ja nyt voi taas keskittyä siihen mikä on itselleni tärkeää. Tavoitteet on asetettu, ja niiden eteen tulee tehdä töitä.
El Toro kuittaa tämän lyhyen kirjoituksen tähän, ja tatamilla nähdään!
torstai 4. lokakuuta 2018
Kutsumanimet, mistä niitä oikein tulee?
Oon välillä pohtinut mistä oikein ihmisten kutsumanimet muodostuvat. Välillä ne on vaan lyhennelmiä jostain, tyyliin Petristä muodostuu Pete. Sitten on näitä muita kutsumanimiä, mitkä ehkä tulevat joidenkin tapahtumien pohjalta, kenties hullunkuristen sattumusten seurauksena.
Tässäkin blogissa esiintyy joitain kutsumanimiä, joten aloitetaan vaikkapa itsestäni. Täytyy kyllä todeta että alkuun olin hieman ''Mister Miyagi'' -kutsumanimeä vastaan, mutta jossain vaiheessa siihen tottui.
2017 Alkuvuodesta treenasin jujutsu kisoja varten ehkä vähän turhan innokkaasti ja murskasin oman polveni erän viimeisen kymmenen sekunnin sisällä. Vilkaisin kesken erän kelloa ja ajattelin ''10 Sekunttia, vielä ehdin yhden pistesuorituksen tekemään''. Toisin kuin Judon kilpailusäännöissä, jujutsussa saa tarttua jaloista kiinni. Lähdin vielä yhden kerran siis kokeilemaan yhtä sen hetkisistä lempiheitoistani, Te-guruma. Pääsin kunnolla hakemaan heittoa, vastustaja oli jo kunnolla ilmassa lentämässä kun jotain menee pieleen. Menetin tasapainoni hieman ja vastustaja putoaa polveni päälle sivulta päin. Sen enempää kuvailematta miltä tuntuu murskata oma polvi omalla lempi heitolla, hypätään tarinassa hieman eteenpäin.
Tiedossa oli todella pitkä treenikielto, ja ensimmäiset päivät tuntuivat ikuisuudelta. Päätin siis mennä treeneihin, en treenaamaan mutta jos edes pystyisi antamaan ohjeita, tai muuten vaan kuluttamaan aikaa. Ihmisten ensimmäinen reaktio kun kävelin tatamille keppien kanssa taisi olla jotain ''Et oo tosissas'' tai ''Mitä sä täällä oikein teet?''. Sain sitten senseiltä tehtäväkseni oppia opettamaan ilman että näytän tekniikkaa. Se oli todella vaikeaa... Aina kun sensei käänsi selkänsä, olin jo keppien varassa näyttämässä miten taisabaki toimii.
No mistä se kutsumanimi sitten tuli? Kai se tuli siitä kun yritin opettaa ilman näyttämistä, ja heilutin kävelykeppiä kuin vanhus? Asiaa ei varmaan yhtään helpottanut että ammattini on puutarhuri... Tuskimpa se ainakaan mistään elämän viisauksistakaan tullut. Ehkä Sensei Mansfield tarkentaa kommenttiosiossa?
El toro? Hänen nimensä tuli randorissa, kun hän puski päällään. Menetin malttini ja puskin takaisin vain päätyäkseni vastaheittoon. Randorin jälkeen iso kokoinen taistelija naureskelee ''mää hiukan härsnäsin, sori'' johon välittömästi huudan takaisin ''Ei se oo enää härnäämistä jos sä koko painolla nojaat pään varassa mun naamaa vasten!''. Tatamin laidalla Sensei Mansfield purskahtaa nauruun ja huutaa ''EL TOROOOOOO!''.
Nyt kun vauhtiin päästiin niin tässä tarina yleisestä syyttäjästä. Harjoituksen idea oli että yksi henkilö heittää monta kertaa putkeen, ja heitettävät tulevat aggressiivisesti päälle. Eräs henkilö kysyi tarkennusta, ja ohjeena annettiin ''Käy päälle kuin yleinen syyttäjä''. Kun tämä henkilö sitten oli vuorossa hyökkäämässä, hän retuutti heittäjää pisin tatamia kuullostaen joltain apinan ja kanan välimuodolta. Jos mielikuva on liian hankala luoda niin laittaa vaikka youtubeen hakusanaksi ''angry monkey sounds''
Minä ja Sensei Mansfield katsotaan hetki monttu auki tilannetta, kunnes totean ''Meillä taitaa olla hieman erilainen käsitys yleisestä syyttäjästä''
Nämä olivat kaikki enemmän tai vähemmän hupaisista sattumuksista syntyneitä nimiä, kysymys lienee että missä menee raja? Jos pikkujoulujen jäljiltä joku saa nimensä eteen etuliitteen ''Neliveto'' seuraavaksi pariksi vuodeksi, onko vitsi mennyt liian pitkälle? Omasta mielestäni kutsumanimet ovat niin kauan ihan O.K. kun kutsuttava henkilö ei siitä loukkaannu
Aikaisemmissa kisapäivä kirjoituksissa esiintyi ''Lettipäinen tyttö''. Korjataan nyt tähän hänen kutsumanimensä sen enempää kaunistelematta... ''Lettipäinen Tappaja''... En välttämättä edes halua tietää miten tähän kutsumanimeen on päädytty.
Tässäkin blogissa esiintyy joitain kutsumanimiä, joten aloitetaan vaikkapa itsestäni. Täytyy kyllä todeta että alkuun olin hieman ''Mister Miyagi'' -kutsumanimeä vastaan, mutta jossain vaiheessa siihen tottui.
2017 Alkuvuodesta treenasin jujutsu kisoja varten ehkä vähän turhan innokkaasti ja murskasin oman polveni erän viimeisen kymmenen sekunnin sisällä. Vilkaisin kesken erän kelloa ja ajattelin ''10 Sekunttia, vielä ehdin yhden pistesuorituksen tekemään''. Toisin kuin Judon kilpailusäännöissä, jujutsussa saa tarttua jaloista kiinni. Lähdin vielä yhden kerran siis kokeilemaan yhtä sen hetkisistä lempiheitoistani, Te-guruma. Pääsin kunnolla hakemaan heittoa, vastustaja oli jo kunnolla ilmassa lentämässä kun jotain menee pieleen. Menetin tasapainoni hieman ja vastustaja putoaa polveni päälle sivulta päin. Sen enempää kuvailematta miltä tuntuu murskata oma polvi omalla lempi heitolla, hypätään tarinassa hieman eteenpäin.
Tiedossa oli todella pitkä treenikielto, ja ensimmäiset päivät tuntuivat ikuisuudelta. Päätin siis mennä treeneihin, en treenaamaan mutta jos edes pystyisi antamaan ohjeita, tai muuten vaan kuluttamaan aikaa. Ihmisten ensimmäinen reaktio kun kävelin tatamille keppien kanssa taisi olla jotain ''Et oo tosissas'' tai ''Mitä sä täällä oikein teet?''. Sain sitten senseiltä tehtäväkseni oppia opettamaan ilman että näytän tekniikkaa. Se oli todella vaikeaa... Aina kun sensei käänsi selkänsä, olin jo keppien varassa näyttämässä miten taisabaki toimii.
No mistä se kutsumanimi sitten tuli? Kai se tuli siitä kun yritin opettaa ilman näyttämistä, ja heilutin kävelykeppiä kuin vanhus? Asiaa ei varmaan yhtään helpottanut että ammattini on puutarhuri... Tuskimpa se ainakaan mistään elämän viisauksistakaan tullut. Ehkä Sensei Mansfield tarkentaa kommenttiosiossa?
El toro? Hänen nimensä tuli randorissa, kun hän puski päällään. Menetin malttini ja puskin takaisin vain päätyäkseni vastaheittoon. Randorin jälkeen iso kokoinen taistelija naureskelee ''mää hiukan härsnäsin, sori'' johon välittömästi huudan takaisin ''Ei se oo enää härnäämistä jos sä koko painolla nojaat pään varassa mun naamaa vasten!''. Tatamin laidalla Sensei Mansfield purskahtaa nauruun ja huutaa ''EL TOROOOOOO!''.
Nyt kun vauhtiin päästiin niin tässä tarina yleisestä syyttäjästä. Harjoituksen idea oli että yksi henkilö heittää monta kertaa putkeen, ja heitettävät tulevat aggressiivisesti päälle. Eräs henkilö kysyi tarkennusta, ja ohjeena annettiin ''Käy päälle kuin yleinen syyttäjä''. Kun tämä henkilö sitten oli vuorossa hyökkäämässä, hän retuutti heittäjää pisin tatamia kuullostaen joltain apinan ja kanan välimuodolta. Jos mielikuva on liian hankala luoda niin laittaa vaikka youtubeen hakusanaksi ''angry monkey sounds''
Minä ja Sensei Mansfield katsotaan hetki monttu auki tilannetta, kunnes totean ''Meillä taitaa olla hieman erilainen käsitys yleisestä syyttäjästä''
Nämä olivat kaikki enemmän tai vähemmän hupaisista sattumuksista syntyneitä nimiä, kysymys lienee että missä menee raja? Jos pikkujoulujen jäljiltä joku saa nimensä eteen etuliitteen ''Neliveto'' seuraavaksi pariksi vuodeksi, onko vitsi mennyt liian pitkälle? Omasta mielestäni kutsumanimet ovat niin kauan ihan O.K. kun kutsuttava henkilö ei siitä loukkaannu
Aikaisemmissa kisapäivä kirjoituksissa esiintyi ''Lettipäinen tyttö''. Korjataan nyt tähän hänen kutsumanimensä sen enempää kaunistelematta... ''Lettipäinen Tappaja''... En välttämättä edes halua tietää miten tähän kutsumanimeen on päädytty.
keskiviikko 26. syyskuuta 2018
maanantai 24. syyskuuta 2018
Tokui-waza
Eräs junnu kysyi kerran yhdeltä mustavöiseltä ystävältäni: "Miks noitten kaikkien heittojen nimet on englanniks?". Todellisuudessa voisi olla helpompaa, jos ne todella olisivat englanniksi. Tekniikoiden nimet on tärkeätä ymmärtää siksi, että niihin sisältyy usein tieto tekniikan ydinmotoriikasta. Toki esim. yama-arashi tarkoittaa vuorituulta, mutta onhan se myös heittona melko majesteettinen.
Mutta mitä tarkoittaakaan tokui-waza, kirjaimellisesti ja laajemmin ajateltuna?
Tokui tarkoittaa kunniaa, ylpeyttä tai asiaa, jossa joku on loistava. Tokui-waza tarkoittaa sitä tekniikkaa, johon ottelija ensisijaisesti pyrkii tai jota hän suosii. Tokui-wazoja voi ja korkealla tasolla kilpailtaessa pitääkin tietysti olla useampia.
Mistä tokui-wazan tunnistaa? Tästä on varmaan olemassa eri näkemyksiä, mutta mielestäni tokui-waza on se tekniikka, joka toistuvasti tunkeutuu tietoisen ajattelun ohi ja käyttää ottelijan kehoa toteutumiseensa. Kyseessä ei ole mikään astraalihörhöily, vaan puhumme yhteensopivuudesta. Tokui-waza on siis sellainen liike, jolla on runsaasti mekaanisia, neurologisia, psyykkisiä ja fyysisiä ym. yhtymäkohtia ottelijan luontaisten ominaisuuksien kanssa. Tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, että esim. pitkäsääriselle ottelijalle sopisi aina uchi-mata. Ottelijan fyysisistä ominaisuuksista voi ehkä päätellä mahdollisia tokui-wazoja, mutta mistään itsestäänselvyyksistä tai varmoista totuuksista ei voida puhua.
Voiko tokui-wazan valita? Edelle kirjoittamani valossa ei, vaan tokui-waza valitsee ottelijan tai sitten ottelijan ominaisuudet valitsevat sen tiedostamattomasti. On viisautta tunnustaa tilanne, ja ajautua treenamaan luontaista tokui-wazaansa. Itse olin aikoinaan kovin tykästynyt yhteen heittoon ja sain sen kauniiseen kuntoon teknisesti. Harjoittelin sitä niin paljon, että olin sen kanssa lähes "naimisissa". Kisoissa ja randoreissa suhteemme toimi kuitenkin harvoin. Silloin esiin tuli "salarakas" - toinen tekniikka, jota en edes treenannut juurikaan. Meni käsittämättömän ja suorastaan naurettavan pitkään, ennen kuin tajusin virallistaa suhteeni tähän heittoon ja antaa sille sen ansaitseman huomion myös treeneissä.
Tiedän puhuvani isoilla kirjaimilla, mutta toisaalta jaan tämän mielipiteen eräiden korkeasti kunnioittamieni opettajieni kanssa: Judokalla on oltava vahva tokui-waza ja sitä on treenattava loputtomasti. Mitä korkeammalla tasolla otellaan sitä useampia tokui-wazoja pitää olla - toki kuitenkin vain siinä määrin, että paketti pysyy kasassa.
Tokui-waza on kuin ottelijan hermostoon kirjoitettu koodi: Parhaimmillaan judoka löytää oikean suuntaisen vihjeen sopivasta tekniikasta, treenaa, kehittyy ja menestyykin omalla tasollaan. Oikean koodin alkeet ovat valmiina ja harjoittelu koodaa viestin syvemmälle. Ottelijalle sopimaton tekniikka ei aiheuta samaa efektiä yhtä voimakkaana, vaikka ko. tekniikan sitkeällä harjoittelulla tai jopa kuvaannollisesti päätä seinään hakkaamalla johonkin kuntoon saisikin.
Tokui-waza on ässä hihassa - mitä useammassa hihassa, sen parempi - siinä missä "väkisin" treenattu tekniikka on parhaimmillaan pienenpuoleinen valtti. Voisi myös sanoa, että tokui-waza on toinen luonto, mikä kertoo aika olennaisesti sen symbioosista ottelijan ominaisuuksien kanssa. Jos tokui-waza ei osoittaudukaan siksi mitä toivoi, odotti ja itsepäisesti treenasi kannattaa silti olla (tähän pitäisi kirjoittaa jokin voimasana, mutta koska se ei sovi tekstin yleisilmeeseen jätän sen lisäämisen lukijan vastuulle)n kiitollinen siitä, että se yleensä on tehnyt itsensä tiettäväksi...
...Ja edessä voi olla kauniin ystävyyden alku...
Mutta mitä tarkoittaakaan tokui-waza, kirjaimellisesti ja laajemmin ajateltuna?
Tokui tarkoittaa kunniaa, ylpeyttä tai asiaa, jossa joku on loistava. Tokui-waza tarkoittaa sitä tekniikkaa, johon ottelija ensisijaisesti pyrkii tai jota hän suosii. Tokui-wazoja voi ja korkealla tasolla kilpailtaessa pitääkin tietysti olla useampia.
Mistä tokui-wazan tunnistaa? Tästä on varmaan olemassa eri näkemyksiä, mutta mielestäni tokui-waza on se tekniikka, joka toistuvasti tunkeutuu tietoisen ajattelun ohi ja käyttää ottelijan kehoa toteutumiseensa. Kyseessä ei ole mikään astraalihörhöily, vaan puhumme yhteensopivuudesta. Tokui-waza on siis sellainen liike, jolla on runsaasti mekaanisia, neurologisia, psyykkisiä ja fyysisiä ym. yhtymäkohtia ottelijan luontaisten ominaisuuksien kanssa. Tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, että esim. pitkäsääriselle ottelijalle sopisi aina uchi-mata. Ottelijan fyysisistä ominaisuuksista voi ehkä päätellä mahdollisia tokui-wazoja, mutta mistään itsestäänselvyyksistä tai varmoista totuuksista ei voida puhua.
Voiko tokui-wazan valita? Edelle kirjoittamani valossa ei, vaan tokui-waza valitsee ottelijan tai sitten ottelijan ominaisuudet valitsevat sen tiedostamattomasti. On viisautta tunnustaa tilanne, ja ajautua treenamaan luontaista tokui-wazaansa. Itse olin aikoinaan kovin tykästynyt yhteen heittoon ja sain sen kauniiseen kuntoon teknisesti. Harjoittelin sitä niin paljon, että olin sen kanssa lähes "naimisissa". Kisoissa ja randoreissa suhteemme toimi kuitenkin harvoin. Silloin esiin tuli "salarakas" - toinen tekniikka, jota en edes treenannut juurikaan. Meni käsittämättömän ja suorastaan naurettavan pitkään, ennen kuin tajusin virallistaa suhteeni tähän heittoon ja antaa sille sen ansaitseman huomion myös treeneissä.
Tiedän puhuvani isoilla kirjaimilla, mutta toisaalta jaan tämän mielipiteen eräiden korkeasti kunnioittamieni opettajieni kanssa: Judokalla on oltava vahva tokui-waza ja sitä on treenattava loputtomasti. Mitä korkeammalla tasolla otellaan sitä useampia tokui-wazoja pitää olla - toki kuitenkin vain siinä määrin, että paketti pysyy kasassa.
Tokui-waza on kuin ottelijan hermostoon kirjoitettu koodi: Parhaimmillaan judoka löytää oikean suuntaisen vihjeen sopivasta tekniikasta, treenaa, kehittyy ja menestyykin omalla tasollaan. Oikean koodin alkeet ovat valmiina ja harjoittelu koodaa viestin syvemmälle. Ottelijalle sopimaton tekniikka ei aiheuta samaa efektiä yhtä voimakkaana, vaikka ko. tekniikan sitkeällä harjoittelulla tai jopa kuvaannollisesti päätä seinään hakkaamalla johonkin kuntoon saisikin.
Tokui-waza on ässä hihassa - mitä useammassa hihassa, sen parempi - siinä missä "väkisin" treenattu tekniikka on parhaimmillaan pienenpuoleinen valtti. Voisi myös sanoa, että tokui-waza on toinen luonto, mikä kertoo aika olennaisesti sen symbioosista ottelijan ominaisuuksien kanssa. Jos tokui-waza ei osoittaudukaan siksi mitä toivoi, odotti ja itsepäisesti treenasi kannattaa silti olla (tähän pitäisi kirjoittaa jokin voimasana, mutta koska se ei sovi tekstin yleisilmeeseen jätän sen lisäämisen lukijan vastuulle)n kiitollinen siitä, että se yleensä on tehnyt itsensä tiettäväksi...
...Ja edessä voi olla kauniin ystävyyden alku...
perjantai 21. syyskuuta 2018
El Toro & Akilleen kantapää?
Nämä olivat elämäni toiset Judokisat.. Ensimmäinen kilpailu oli Alempivöisten Mestaruuskisat vantaalla maaliskuussa, jossa tulin jaetulle sijalle 7. Ensimmäinen kisani sisälsi kolme ottelua, jotka olivat noin saman tasoisia vastustajia vastaan, joten nämä avoimet kisat loivat tietynlaista jännitettä ja palavaa halua lähteä testaamaan omia kykyjään, ja rajojaan.
Kisapaikalle saapuessani olo oli vielä aika neutraali. Kyllä, jännitti hieman, mutta ei mitenkään ihmeellisesti.. Punnituksen jälkeen alkoi se piinaava odotus.. Tik... Tak.... Tik...... Tak.... Kellon sekunnit tuntuivat minuuteilta, ja minuutit tunneilta. Ainoa asia joka oikeasti auttoi tässä tilanteessa oli se, että kaikki dojomme kilpailijat jännittivät. Lettipäinen tyttö näytti kuin olisi tuolinsa kanssa lähdössä pomppien lentoon, ja Mr. Miyagi koetti piilotella jännitystään.. Ja mitä itse? Kävin pääni sisällä taistelua ulos juoksemisen kanssa, mutta tiesin vihaavani itseäni jos näin olisin tehnyt.
Lämmittely hieman helpotti jännitystä, mutta kellon lähestyessä omia matsejani alkoi se taas pikkuhiljaa hiipiä kimppuun.. Tämä oli se hetki kun Sensei Mansfield sai idean.. Hän pyysi Lettipäistä tyttöä lyömään allekirjoittanutta poskelle, jotta jännitys alkaisi kadota.. Lettipäinen tyttö sitten pamautti, oletin ensin että hellästi ja hiljaaa... ja PAM! Silmät pyörivät ja poskea poltti ja ennenkuin kerkesin käsittelemään tuota kihelmöintiä poskellani niin PAM! Toinen isku tuli toiselle poskelle. Kyllä! Hetkeksi katosi kaikki jännitys ja ahdistus, jonka aikana pystyin vain keskittymään tuohon polttavaan kipuun joka valui poskipäästä alaspäin kaulalle. Kiitos! Se oikeasti auttoi.
Vihdoin matst alkoivat, ja oli hienoa katsella omien treenikavereitten pärjäävän matseissa mutta sekin sitten lisäsi hieman sitä painetta, sillä en tahtonut pettää kenenkään odotuksia. Ensimmäinen matsini oli vihreävöistä Judokaa vastaan, ja se päättyi liian nopeasti allekirjoittaneen tappioon... Tappio kirveli ja poltti sisuskaluja, sillä tuntui että olisin voinut voittaa kyseisen ottelun mikäli en olisi lähtenyt pelaamaan vastustajan peliä.
Seuraava ottelu olikin sitten paljon mukavampi, ja antoisampi. Ottelin sinivöistä Judokaa vastaan, jolla oli hieman samantyylinen matsitekniikka kuin itselläni. Paras onnistumiseni tässä matsissa omasta mielestäni oli se, että löysin muutamia paikkoja joista olisin voinut lähteä yrittämään lopetusta. Näihin pitää tulevaisuudessa tähdätä. Hävisin lopuksi ottelun erän lopussa, ja omaksi ihmetyksekseni tappio ei kirveltänyt lainkaan. Heti matsin loppumisen jälkeen, tämä kyseinen Judoka tuli halaamaan ja kehumaan hyvästä ottelusta, ja tämän jälkeen istui viereeni pitkäksi toviksi keskustelemaan matsin kulusta, ja mikä onnistui. Tästä jäi todella hyvä mieli, ja palaute on aina kohdallaan kun se tulee juuri vastustajan näkökulmasta.
Nyt pääsemmekin sitten itse asiaan, joka liittyy tämän kirjoituksen otsikkoon... Moni meistä on kuullut tarinoita Akilleesta, tuosta muinais Kreikan sankarista jonka sanottiin olevan voittamaton. Jotkut tarinat kertovat että hänen äitinsä kastoi hänet kantapäistä kiinni pitäen Styxin jokeen, joka on muinais Kreikan mytologiassa kuolleitten joki joka erottaa maan ja manalan.. Mutta kuinka moni on kuullut tarinoita Judokan nilkka tai polvivammoista? Tarinoita on paljon, ja tässä on niistä yksi, joka osui omalle kohdalleni.
Ainoaksi harmikseni huomasin loukanneeni jalkapöytäni ja polveni alueen tuossa matsin aikana. Vastustaja oli lähtenyt tekemään Tomoe Nagea, jonka kiersin mutta putosin alas koko painolla joka satutti sitten omaa jalkaani. Kesti melkein tunnin että adrenaliinitasoni oli laskenut normaaliksi, ja aloin huomata kipua jalassani. Kipu jatkui vielä sunnuntaina.. kävely oli liki mahdotonta ja joka askeleella tuntui kuin varpaanseutu olisi tulessa.
Maanantaina heti aamusta soitin esimiehelleni ja selitin tilanteen, ettei työskentelystä tule yhtään mitään, ja että lähden lääkäriin tästä. Soitin melkein heti Mehiläinen NEO, jossa polveni operoitiin reilu puolitoista vuotta sitten, ja varasin ensin ajan ortopedille. Omaksi ilokseni kävi ilmi, että ortopedini joka tulisi tutkimaan jalkaani on entinen Judoka, joten kun selitin tilanteen missä jalkani vaurioitui, hän tiesi jo entuudestaan jotakin joka saattaisi olla kivun aiheuttaja. Hänen käskystään poistin kenkäni ja sukkani, ja ojensin jalkaani jotta hän pääsisi tutkimaan sitä. Ei mennyt kuin muutama sekunti kun hän tokaisi "Oho.. Onpas se turvoksissa.. Suoraan tästä röntgeniin, ja polvenseutu ultraan, ja katsotaan onko siellä jotakin rikki." Nuo sanat saivat pumppuni hakkaamaan, verenpaineeni nousemaan ja hikikarpalot valumaan pitkin selkää... "Rikki" tuo sana tuntui kuin pisto suoraan sydämeen.. "Rikki? Ei.. Ei... EI! Siellä ei saa olla mitään rikki" ajattelin kun kävelin kohti röntgeniä... En ollut valmis ottamaan vastaan toista pitkää sairaslomaa, ja mahdollista pientä operaatiota, sillä olen vasta tämän vuoden puolella täysin kuntoutunut polvileikkauksesta.
Röntgen vastaanotolle päästyäni päivystävä hoitaja ehdotti että menisin ensin ultraukseen polveni takia, ja vasta sen jälkeen röntgeniin. Polven ultraus oli loppelissä aika nopea operaatio, kesti arviolta 10min, jonka jälkeen pääsin röntgeniin. Röntgen kesti hieman pitempään, sillä hoitaja halusi että se kuvataan mahdollisimman monesta eri kulmasta, ja kohdasta. Kun tämä oli tullut valmiiksi, lähdin kävelemään kohti ortopedin työhuonetta, jossa hän jo odotti kuvien kanssa.
Hetken keskustelimme Judosta hänen kanssaan, ennenkuin menimme itse asiaan.. Tämä hieman helpotti, mutta jännitin silti mitä sieltä löytyisi. Muutaman minuutin kuluttua kun kuvat oli aukaistu, ja tutkinta aloitettu sain helpottavan vastauksen... Mitään ei ollut revennyt, tai murtunut. Luut olivat vääntyneet nivelen kohdalta, ja polven yläosassa oli venähdys. Ortopedi itse sanoi, että nyt oli onni myötä ja kahden viikon treenikiellolla selvitään. Kiittelin ortopedia hirveästi näistä uutisista, ja lähdin kotia kohti paljon paremmalla mielellän.
Nämä kisat saattoivat päättyä tappioon, mutta onneksi kisoja järjestetään suhteellisen paljon, joten nyt vain nokka kohti uusia haasteita, ja uusia otteluita. Kuten jo pelkästään lempinimeni "El Toro" voisi kuvastaa, jatkan matkaani eteenpäin vaikka minkälaisia esteitä tulisi eteeni. En luovuta, en anna periksi, vaan voitan haasteet ja itseni. Sitä mielestäni Judo on.. Itsensä voittamista, kehittämistä ja kokemuksien saamista.
Kisapaikalle saapuessani olo oli vielä aika neutraali. Kyllä, jännitti hieman, mutta ei mitenkään ihmeellisesti.. Punnituksen jälkeen alkoi se piinaava odotus.. Tik... Tak.... Tik...... Tak.... Kellon sekunnit tuntuivat minuuteilta, ja minuutit tunneilta. Ainoa asia joka oikeasti auttoi tässä tilanteessa oli se, että kaikki dojomme kilpailijat jännittivät. Lettipäinen tyttö näytti kuin olisi tuolinsa kanssa lähdössä pomppien lentoon, ja Mr. Miyagi koetti piilotella jännitystään.. Ja mitä itse? Kävin pääni sisällä taistelua ulos juoksemisen kanssa, mutta tiesin vihaavani itseäni jos näin olisin tehnyt.
Lämmittely hieman helpotti jännitystä, mutta kellon lähestyessä omia matsejani alkoi se taas pikkuhiljaa hiipiä kimppuun.. Tämä oli se hetki kun Sensei Mansfield sai idean.. Hän pyysi Lettipäistä tyttöä lyömään allekirjoittanutta poskelle, jotta jännitys alkaisi kadota.. Lettipäinen tyttö sitten pamautti, oletin ensin että hellästi ja hiljaaa... ja PAM! Silmät pyörivät ja poskea poltti ja ennenkuin kerkesin käsittelemään tuota kihelmöintiä poskellani niin PAM! Toinen isku tuli toiselle poskelle. Kyllä! Hetkeksi katosi kaikki jännitys ja ahdistus, jonka aikana pystyin vain keskittymään tuohon polttavaan kipuun joka valui poskipäästä alaspäin kaulalle. Kiitos! Se oikeasti auttoi.
Vihdoin matst alkoivat, ja oli hienoa katsella omien treenikavereitten pärjäävän matseissa mutta sekin sitten lisäsi hieman sitä painetta, sillä en tahtonut pettää kenenkään odotuksia. Ensimmäinen matsini oli vihreävöistä Judokaa vastaan, ja se päättyi liian nopeasti allekirjoittaneen tappioon... Tappio kirveli ja poltti sisuskaluja, sillä tuntui että olisin voinut voittaa kyseisen ottelun mikäli en olisi lähtenyt pelaamaan vastustajan peliä.
Seuraava ottelu olikin sitten paljon mukavampi, ja antoisampi. Ottelin sinivöistä Judokaa vastaan, jolla oli hieman samantyylinen matsitekniikka kuin itselläni. Paras onnistumiseni tässä matsissa omasta mielestäni oli se, että löysin muutamia paikkoja joista olisin voinut lähteä yrittämään lopetusta. Näihin pitää tulevaisuudessa tähdätä. Hävisin lopuksi ottelun erän lopussa, ja omaksi ihmetyksekseni tappio ei kirveltänyt lainkaan. Heti matsin loppumisen jälkeen, tämä kyseinen Judoka tuli halaamaan ja kehumaan hyvästä ottelusta, ja tämän jälkeen istui viereeni pitkäksi toviksi keskustelemaan matsin kulusta, ja mikä onnistui. Tästä jäi todella hyvä mieli, ja palaute on aina kohdallaan kun se tulee juuri vastustajan näkökulmasta.
Nyt pääsemmekin sitten itse asiaan, joka liittyy tämän kirjoituksen otsikkoon... Moni meistä on kuullut tarinoita Akilleesta, tuosta muinais Kreikan sankarista jonka sanottiin olevan voittamaton. Jotkut tarinat kertovat että hänen äitinsä kastoi hänet kantapäistä kiinni pitäen Styxin jokeen, joka on muinais Kreikan mytologiassa kuolleitten joki joka erottaa maan ja manalan.. Mutta kuinka moni on kuullut tarinoita Judokan nilkka tai polvivammoista? Tarinoita on paljon, ja tässä on niistä yksi, joka osui omalle kohdalleni.
Ainoaksi harmikseni huomasin loukanneeni jalkapöytäni ja polveni alueen tuossa matsin aikana. Vastustaja oli lähtenyt tekemään Tomoe Nagea, jonka kiersin mutta putosin alas koko painolla joka satutti sitten omaa jalkaani. Kesti melkein tunnin että adrenaliinitasoni oli laskenut normaaliksi, ja aloin huomata kipua jalassani. Kipu jatkui vielä sunnuntaina.. kävely oli liki mahdotonta ja joka askeleella tuntui kuin varpaanseutu olisi tulessa.
Maanantaina heti aamusta soitin esimiehelleni ja selitin tilanteen, ettei työskentelystä tule yhtään mitään, ja että lähden lääkäriin tästä. Soitin melkein heti Mehiläinen NEO, jossa polveni operoitiin reilu puolitoista vuotta sitten, ja varasin ensin ajan ortopedille. Omaksi ilokseni kävi ilmi, että ortopedini joka tulisi tutkimaan jalkaani on entinen Judoka, joten kun selitin tilanteen missä jalkani vaurioitui, hän tiesi jo entuudestaan jotakin joka saattaisi olla kivun aiheuttaja. Hänen käskystään poistin kenkäni ja sukkani, ja ojensin jalkaani jotta hän pääsisi tutkimaan sitä. Ei mennyt kuin muutama sekunti kun hän tokaisi "Oho.. Onpas se turvoksissa.. Suoraan tästä röntgeniin, ja polvenseutu ultraan, ja katsotaan onko siellä jotakin rikki." Nuo sanat saivat pumppuni hakkaamaan, verenpaineeni nousemaan ja hikikarpalot valumaan pitkin selkää... "Rikki" tuo sana tuntui kuin pisto suoraan sydämeen.. "Rikki? Ei.. Ei... EI! Siellä ei saa olla mitään rikki" ajattelin kun kävelin kohti röntgeniä... En ollut valmis ottamaan vastaan toista pitkää sairaslomaa, ja mahdollista pientä operaatiota, sillä olen vasta tämän vuoden puolella täysin kuntoutunut polvileikkauksesta.
Röntgen vastaanotolle päästyäni päivystävä hoitaja ehdotti että menisin ensin ultraukseen polveni takia, ja vasta sen jälkeen röntgeniin. Polven ultraus oli loppelissä aika nopea operaatio, kesti arviolta 10min, jonka jälkeen pääsin röntgeniin. Röntgen kesti hieman pitempään, sillä hoitaja halusi että se kuvataan mahdollisimman monesta eri kulmasta, ja kohdasta. Kun tämä oli tullut valmiiksi, lähdin kävelemään kohti ortopedin työhuonetta, jossa hän jo odotti kuvien kanssa.
Hetken keskustelimme Judosta hänen kanssaan, ennenkuin menimme itse asiaan.. Tämä hieman helpotti, mutta jännitin silti mitä sieltä löytyisi. Muutaman minuutin kuluttua kun kuvat oli aukaistu, ja tutkinta aloitettu sain helpottavan vastauksen... Mitään ei ollut revennyt, tai murtunut. Luut olivat vääntyneet nivelen kohdalta, ja polven yläosassa oli venähdys. Ortopedi itse sanoi, että nyt oli onni myötä ja kahden viikon treenikiellolla selvitään. Kiittelin ortopedia hirveästi näistä uutisista, ja lähdin kotia kohti paljon paremmalla mielellän.
Nämä kisat saattoivat päättyä tappioon, mutta onneksi kisoja järjestetään suhteellisen paljon, joten nyt vain nokka kohti uusia haasteita, ja uusia otteluita. Kuten jo pelkästään lempinimeni "El Toro" voisi kuvastaa, jatkan matkaani eteenpäin vaikka minkälaisia esteitä tulisi eteeni. En luovuta, en anna periksi, vaan voitan haasteet ja itseni. Sitä mielestäni Judo on.. Itsensä voittamista, kehittämistä ja kokemuksien saamista.
torstai 20. syyskuuta 2018
Mister Miyagin kisapäivä
Minun päiväni alkoi oikeastaan jo yöllä, kun muistin että kisapukuni oli unohtunut pesukoneeseen. Yritin epätoivoisesti säätää patteria päälle vain todetakseni ettei se toimi, joten annoin asian olla aamun ongelmana. Aamulla se sitten olikin ongelma. Laitoin aamulla kisapuvun päälle, siihen päälle vaatteet, ja toivoin että vaatteet imee kosteutta puvusta päivän aikana. Eikä saa unohtaa punnitusta! Kamppailulajeissa usein kilpailuissa ottelijat jaetaan painon mukaan sarjoihin joten kävin puntarilla.
500 grammaa alle sallitun määrän painoluokassa johon tähtään. En jaksanut sen enempää murehtia painosta ja söin aamupalaa. Kisoja on matkan varrella kertynyt useampia, ja aina pahin asia valmistautumisessa on ollut odottaminen. Sain itseni uskoteltua tilaan jota kutsun ''Ei kiinnosta'' -tila.
''Ei kiinnosta'' -tilassa mikään asia ei stressaa, koska ei voisi vähempää kiinnostaa. Tämä nyt on tavallaan ristiriidassa, koska tottakai kisat kiinnostaa jos on kisaamaan menossa! ''Ei kiinnosta'' -asenteen opin aikanaan yhdeltä jäteauton kuljettajalta:
''Mitä sitä turhaan töiden suhteen stressaammaan, p***** mä vaan kuljetan''.
Itse kisapaikalla saimme vihdoinkin koko porukkamme kasaan. Sensei Mansfield komensi meidät käymään puntarilla ettei jää viime tippaan. El Toro meni edeltä puntarille, eipä sillä väliä kun hän oli isoimmassa sarjassa. Totesin leikilläni punnitsijalle että saattaa olla aika lähellä painorajaa, ja minua kehotettiin astumaan puntarille. Tässä kohtaa ei enää ''EI kiinnosta'' -asennekkaan auttanut, kun puntari ei osannut päättää onko se yli vai alle sallitun painorajan. Hikikarpalot alkoivat melkein muodostua otsalle, kunnes lukema vihdoin asettui paikalleen... 50 grammaa alle sallitun painorajan.
Punnitsia hymähtää virnistäen: ''Olihan siinä vielä varaa''
Odotus alkaa. Lettipäinen tyttö tärisee tuolilla, itse hyppelen ikäänkuin herätellen kroppaani jo valmiiksi. Ryhmän omalaatuinen huumori sai koko porukan melkein unohtamaan että ollaan kisapaikalla.
Kello lähenee arvioitua ottelujen alkamisaikaa, joten siirrymme kahviosta lämmittelyalueelle. Lettipää lämmittelee jo kovaa tahtia vanhasta rutiinista, minä ja Toro alamme ottamaan mallia ja yritetään lämmitellä ilman että ympärillä pyörivät lapset jäisivät alle. Jossakin kohtaa kun El Toro kyykkäsi lämmittelyn yhteydessä, joku junnu meinasi saada ideakseen törkätä Toroa takapuoleen kyykyn alasmenovaiheen yhteydessä. Junnujen valmentajat hätistävät lapsukaiset pois häiritsemästä kisaajia, itse meinaan purskahtaa nauruun ja El Toro katsoo tyhmistyneenä miksi nauran hänelle.
Lämmittelyn jälkeen alkoi se varsinainen jännitys, jota olin koko aamun onnistunut välttelemään tekeytymällä tylsistyneeksi. Jännityksen ja innostuksen väliset aaltoilut on jälkikäteen ajateltuna hupaisaa. Jännityksen iskiessä tulee tunne että haluaisi vaan romahtaa lattialle halaamaan polvia tai mennä oksentamaan. Innostuksen iskiessä koko kroppa hyrrää ylikierroksilla, kädet tärisee jo pelkästä ajatuksesta että kohta pääsee räjähtämään neliön sisällä.
Aallot saattoivat vaihtua puolen minuutin välein, alkuun olen kyykyssä täristen pelosta, josta hyppään innoissani ylös, vain päästäkseni taas peloissaan kyykkyyn uudestaan. Sensei Mansfield koittaa saada Lettipään asennetta kohdalleen, ja Toro alkaa näyttämään jännittyneisyyden merkkejä.
El Toro päättää kesken kaiken käskeä lettipäätä lyömään häntä. Lopputuloksena El toron pelko häviää kun Lettipää kasvattaa asennettaan lyömällä Toroa uudestaan, ja uudestaan.
Kun vihdoin ja viimein pääsi itse ottelemaan, kaikki tunteet hävisi. Keskityin vain omiin tekniikoihin mitä on harjoiteltu. Kisoissa oma ensimmäinen ottelu on aina oma rajapyykkinsä. Oman otteluni jälkeen kaikki jännitys oli poissa, tilalla oli jo aikaisemmin kytenyt innostus. Toiseen otteluuni se innostus sitten räjähti irti. Odotin ''Koska pääsee tatamille koska pääsee tatamille koska pääsee tatamille''. Viimeinen ottelu ennen omaa otteluani, Toinen oli jo käytännössä voittanut, mutta voittajaa ei julistettu ennen kuin ottelijat olivat korjanneet pukunsa. Se tuntui ikuisuudelta, teki melkein mieli huutaa ''Koita nyt sitoa se vyö että pääsen tatamille!''. Joka sekuntti tuntui että olin enemmän ja enemmän liekeissä, valmiina räjähtämään heti ottelun alusta.
Ottelu alkaa ja sain hillittyä polttavan innostukseni... 5 sekunttia... En malttanut enää. Välillä voisi melkein kuvitella kahden persoonan kontrolloivan itseäni ottelijana. Olin samanaikaisesti täynnä palavaa innostuneisuutta eikä malttanut olla paikallaan, sekä kylmän rauhallinen ja suunnitelmallinen. Kaksi ristiriitaista tunnetta yhdistettynä.
Tuntemuksia on vaikea pukea sanoiksi, ja jokainen reagoi eri tavalla. Itselleni pahin osuus kilpailuissa on odotus ennen otteluita. Suosittelen kisaamisen kokeilemista kaikille, ihan vaan jotta löytäisitte uusia piirteitä itsestänne ja toisaalta ymmärtäisitte tällaisia hölmöjä horinoita paremmin.
Mistäpä sen tietää ennen kuin kokeilee.
sunnuntai 16. syyskuuta 2018
PUNAINEN NELIÖ
Punainen neliö voisi viitata moneenkin asiaan erään naapurimaan merkittävästä paikasta ihmisoikeustaisteluun vähemmistön puolesta. Tällä kertaa sillä tarkoitetaan kisatatamia.
Kisatatami on hieno paikka. Siellä pitää pysyä tiettyjen rajojen sisällä ja toteuttaa itseään silti parhaansa mukaan. Siellä pitää taistella. Siellä pitää löytää ratkaisu kovassa tilanteessa. Välillä kaikki sujuu niin kuin suunnittelet - ja välillä tuntuu, kuin taistelisit luonnonvoimia vastaan. Joskus tunnelma on kuin taulussa, jota itse maalaat täydellisellä ajoituksella ja liikkeillä - joskus taas kyseessä ovat lähinnä ne kuuluiset veri, hiki ja kyyneleet. Punaisessa neliössä voi kokea lähes ekstaattisia onnistumisen kokemuksia - ja toisaalta nöyryytyksen ja pettymyksen huipentumia. Siellä voi tulla vastaan kaikenlaista väliltä subliimi kaikkivoipaisuus - "joku hieroo naamaa mattoon niin fyysisesti kuin psyykkisestikin."
Kuulostaako tutulta?
Niin pitäisikin.
Oikeastaa punainen neliö voi olla itse elämän vertauskuva - se on kuin toiminta-alue, jonka puittessa päivämme rakennamme haasteesta ja tavoitteesta toiseen. Niinpä tämä blogi käsitteleekin judoa unohtamatta ajoittaista filosofointia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)