El Toro & Akilleen kantapää?

Nämä olivat elämäni toiset Judokisat.. Ensimmäinen kilpailu oli Alempivöisten Mestaruuskisat vantaalla maaliskuussa, jossa tulin jaetulle sijalle 7. Ensimmäinen kisani sisälsi kolme ottelua, jotka olivat noin saman tasoisia vastustajia vastaan, joten nämä avoimet kisat loivat tietynlaista jännitettä ja palavaa halua lähteä testaamaan omia kykyjään, ja rajojaan.

Kisapaikalle saapuessani olo oli vielä aika neutraali. Kyllä, jännitti hieman, mutta ei mitenkään ihmeellisesti.. Punnituksen jälkeen alkoi se piinaava odotus.. Tik... Tak.... Tik...... Tak.... Kellon sekunnit tuntuivat minuuteilta, ja minuutit tunneilta. Ainoa asia joka oikeasti auttoi tässä tilanteessa oli se, että kaikki dojomme kilpailijat jännittivät. Lettipäinen tyttö näytti kuin olisi tuolinsa kanssa lähdössä pomppien lentoon, ja Mr. Miyagi koetti piilotella jännitystään.. Ja mitä itse? Kävin pääni sisällä taistelua ulos juoksemisen kanssa, mutta tiesin vihaavani itseäni jos näin olisin tehnyt.

Lämmittely hieman helpotti jännitystä, mutta kellon lähestyessä omia matsejani alkoi se taas pikkuhiljaa hiipiä kimppuun.. Tämä oli se hetki kun Sensei Mansfield sai idean.. Hän pyysi Lettipäistä tyttöä lyömään allekirjoittanutta poskelle, jotta jännitys alkaisi kadota.. Lettipäinen tyttö sitten pamautti, oletin ensin että hellästi ja hiljaaa... ja PAM! Silmät pyörivät ja poskea poltti ja ennenkuin kerkesin käsittelemään tuota kihelmöintiä poskellani niin PAM! Toinen isku tuli toiselle poskelle. Kyllä! Hetkeksi katosi kaikki jännitys ja ahdistus, jonka aikana pystyin vain keskittymään tuohon polttavaan kipuun joka valui poskipäästä alaspäin kaulalle. Kiitos! Se oikeasti auttoi.

Vihdoin matst alkoivat, ja oli hienoa katsella omien treenikavereitten pärjäävän matseissa mutta sekin sitten lisäsi hieman sitä painetta, sillä en tahtonut pettää kenenkään odotuksia. Ensimmäinen matsini oli vihreävöistä Judokaa vastaan, ja se päättyi liian nopeasti allekirjoittaneen tappioon... Tappio kirveli ja poltti sisuskaluja, sillä tuntui että olisin voinut voittaa kyseisen ottelun mikäli en olisi lähtenyt pelaamaan vastustajan peliä.

Seuraava ottelu olikin sitten paljon mukavampi, ja antoisampi. Ottelin sinivöistä Judokaa vastaan, jolla oli hieman samantyylinen matsitekniikka kuin itselläni. Paras onnistumiseni tässä matsissa omasta mielestäni oli se, että löysin muutamia paikkoja joista olisin voinut lähteä yrittämään lopetusta. Näihin pitää tulevaisuudessa tähdätä. Hävisin lopuksi ottelun erän lopussa, ja omaksi ihmetyksekseni tappio ei kirveltänyt lainkaan. Heti matsin loppumisen jälkeen, tämä kyseinen Judoka tuli halaamaan ja kehumaan hyvästä ottelusta, ja tämän jälkeen istui viereeni pitkäksi toviksi keskustelemaan matsin kulusta, ja mikä onnistui. Tästä jäi todella hyvä mieli, ja palaute on aina kohdallaan kun se tulee juuri vastustajan näkökulmasta.



Nyt pääsemmekin sitten itse asiaan, joka liittyy tämän kirjoituksen otsikkoon... Moni meistä on kuullut tarinoita Akilleesta, tuosta muinais Kreikan sankarista jonka sanottiin olevan voittamaton. Jotkut tarinat kertovat että hänen äitinsä kastoi hänet kantapäistä kiinni pitäen Styxin jokeen, joka on muinais Kreikan mytologiassa kuolleitten joki joka erottaa maan ja manalan.. Mutta kuinka moni on kuullut tarinoita Judokan nilkka tai polvivammoista? Tarinoita on paljon, ja tässä on niistä yksi, joka osui omalle kohdalleni.

Ainoaksi harmikseni huomasin loukanneeni jalkapöytäni ja polveni alueen tuossa matsin aikana. Vastustaja oli lähtenyt tekemään Tomoe Nagea, jonka kiersin mutta putosin alas koko painolla joka satutti sitten omaa jalkaani. Kesti melkein tunnin että adrenaliinitasoni oli laskenut normaaliksi, ja aloin huomata kipua jalassani. Kipu jatkui vielä sunnuntaina.. kävely oli liki mahdotonta ja joka askeleella tuntui kuin varpaanseutu olisi tulessa.

Maanantaina heti aamusta soitin esimiehelleni ja selitin tilanteen, ettei työskentelystä tule yhtään mitään, ja että lähden lääkäriin tästä. Soitin melkein heti Mehiläinen NEO, jossa polveni operoitiin reilu puolitoista vuotta sitten, ja varasin ensin ajan ortopedille. Omaksi ilokseni kävi ilmi, että ortopedini joka tulisi tutkimaan jalkaani on entinen Judoka, joten kun selitin tilanteen missä jalkani vaurioitui, hän tiesi jo entuudestaan jotakin joka saattaisi olla kivun aiheuttaja. Hänen käskystään poistin kenkäni ja sukkani, ja ojensin jalkaani jotta hän pääsisi tutkimaan sitä. Ei mennyt kuin muutama sekunti kun hän tokaisi "Oho.. Onpas se turvoksissa.. Suoraan tästä röntgeniin, ja polvenseutu ultraan, ja katsotaan onko siellä jotakin rikki." Nuo sanat saivat pumppuni hakkaamaan, verenpaineeni nousemaan ja hikikarpalot valumaan pitkin selkää... "Rikki" tuo sana tuntui kuin pisto suoraan sydämeen.. "Rikki? Ei.. Ei... EI! Siellä ei saa olla mitään rikki" ajattelin kun kävelin kohti röntgeniä... En ollut valmis ottamaan vastaan toista pitkää sairaslomaa, ja mahdollista pientä operaatiota, sillä olen vasta tämän vuoden puolella täysin kuntoutunut polvileikkauksesta.

Röntgen vastaanotolle päästyäni päivystävä hoitaja ehdotti että menisin ensin ultraukseen polveni takia, ja vasta sen jälkeen röntgeniin. Polven ultraus oli loppelissä aika nopea operaatio, kesti arviolta 10min, jonka jälkeen pääsin röntgeniin. Röntgen kesti hieman pitempään, sillä hoitaja halusi että se kuvataan mahdollisimman monesta eri kulmasta, ja kohdasta. Kun tämä oli tullut valmiiksi, lähdin kävelemään kohti ortopedin työhuonetta, jossa hän jo odotti kuvien kanssa.

Hetken keskustelimme Judosta hänen kanssaan, ennenkuin menimme itse asiaan.. Tämä hieman helpotti, mutta jännitin silti mitä sieltä löytyisi. Muutaman minuutin kuluttua kun kuvat oli aukaistu, ja tutkinta aloitettu sain helpottavan vastauksen... Mitään ei ollut revennyt, tai murtunut. Luut olivat vääntyneet nivelen kohdalta, ja polven yläosassa oli venähdys. Ortopedi itse sanoi, että nyt oli onni myötä ja kahden viikon treenikiellolla selvitään. Kiittelin ortopedia hirveästi näistä uutisista, ja lähdin kotia kohti paljon paremmalla mielellän.

Nämä kisat saattoivat päättyä tappioon, mutta onneksi kisoja järjestetään suhteellisen paljon, joten nyt vain nokka kohti uusia haasteita, ja uusia otteluita. Kuten jo pelkästään lempinimeni "El Toro" voisi kuvastaa, jatkan matkaani eteenpäin vaikka minkälaisia esteitä tulisi eteeni. En luovuta, en anna periksi, vaan voitan haasteet ja itseni. Sitä mielestäni Judo on.. Itsensä voittamista, kehittämistä ja kokemuksien saamista.

Mister Miyagin kisapäivä

Minun päiväni alkoi oikeastaan jo yöllä, kun muistin että kisapukuni oli unohtunut pesukoneeseen. Yritin epätoivoisesti säätää patteria päälle vain todetakseni ettei se toimi, joten annoin asian olla aamun ongelmana. Aamulla se sitten olikin ongelma. Laitoin aamulla kisapuvun päälle, siihen päälle vaatteet, ja toivoin että vaatteet imee kosteutta puvusta päivän aikana. Eikä saa unohtaa punnitusta! Kamppailulajeissa usein kilpailuissa ottelijat jaetaan painon mukaan sarjoihin joten kävin puntarilla.

500 grammaa alle sallitun määrän painoluokassa johon tähtään. En jaksanut sen enempää murehtia painosta ja söin aamupalaa. Kisoja on matkan varrella kertynyt useampia, ja aina pahin asia valmistautumisessa on ollut odottaminen. Sain itseni uskoteltua tilaan jota kutsun ''Ei kiinnosta'' -tila.

''Ei kiinnosta'' -tilassa mikään asia ei stressaa, koska ei voisi vähempää kiinnostaa. Tämä nyt on tavallaan ristiriidassa, koska tottakai kisat kiinnostaa jos on kisaamaan menossa! ''Ei kiinnosta'' -asenteen opin aikanaan yhdeltä jäteauton kuljettajalta:

''Mitä sitä turhaan töiden suhteen stressaammaan, p***** mä vaan kuljetan''.

Itse kisapaikalla saimme vihdoinkin koko porukkamme kasaan. Sensei Mansfield komensi meidät käymään puntarilla ettei jää viime tippaan. El Toro meni edeltä puntarille, eipä sillä väliä kun hän oli isoimmassa sarjassa. Totesin leikilläni punnitsijalle että saattaa olla aika lähellä painorajaa, ja minua kehotettiin astumaan puntarille. Tässä kohtaa ei enää ''EI kiinnosta'' -asennekkaan auttanut, kun puntari ei osannut päättää onko se yli vai alle sallitun painorajan. Hikikarpalot alkoivat melkein muodostua otsalle, kunnes lukema vihdoin asettui paikalleen... 50 grammaa alle sallitun painorajan.

Punnitsia hymähtää virnistäen: ''Olihan siinä vielä varaa''

Odotus alkaa. Lettipäinen tyttö tärisee tuolilla, itse hyppelen ikäänkuin herätellen kroppaani jo valmiiksi. Ryhmän omalaatuinen huumori sai koko porukan melkein unohtamaan että ollaan kisapaikalla.

Kello lähenee arvioitua ottelujen alkamisaikaa, joten siirrymme kahviosta lämmittelyalueelle. Lettipää lämmittelee jo kovaa tahtia vanhasta rutiinista, minä ja Toro alamme ottamaan mallia ja yritetään lämmitellä ilman että ympärillä pyörivät lapset jäisivät alle. Jossakin kohtaa kun El Toro kyykkäsi lämmittelyn yhteydessä, joku junnu meinasi saada ideakseen törkätä Toroa takapuoleen kyykyn alasmenovaiheen yhteydessä. Junnujen valmentajat hätistävät lapsukaiset pois häiritsemästä kisaajia, itse meinaan purskahtaa nauruun ja El Toro katsoo tyhmistyneenä miksi nauran hänelle.

Lämmittelyn jälkeen alkoi se varsinainen jännitys, jota olin koko aamun onnistunut välttelemään tekeytymällä tylsistyneeksi. Jännityksen ja innostuksen väliset aaltoilut on jälkikäteen ajateltuna hupaisaa. Jännityksen iskiessä tulee tunne että haluaisi vaan romahtaa lattialle halaamaan polvia tai mennä oksentamaan. Innostuksen iskiessä koko kroppa hyrrää ylikierroksilla, kädet tärisee jo pelkästä ajatuksesta että kohta pääsee räjähtämään neliön sisällä. 

Aallot saattoivat vaihtua puolen minuutin välein, alkuun olen kyykyssä täristen pelosta, josta hyppään innoissani ylös, vain päästäkseni taas peloissaan kyykkyyn uudestaan. Sensei Mansfield koittaa saada Lettipään asennetta kohdalleen, ja Toro alkaa näyttämään jännittyneisyyden merkkejä.

El Toro päättää kesken kaiken käskeä lettipäätä lyömään häntä. Lopputuloksena El toron pelko häviää kun Lettipää kasvattaa asennettaan lyömällä Toroa uudestaan, ja uudestaan. 

Kun vihdoin ja viimein pääsi itse ottelemaan, kaikki tunteet hävisi. Keskityin vain omiin tekniikoihin mitä on harjoiteltu. Kisoissa oma ensimmäinen ottelu on aina oma rajapyykkinsä. Oman otteluni jälkeen kaikki jännitys oli poissa, tilalla oli jo aikaisemmin kytenyt innostus. Toiseen otteluuni se innostus sitten räjähti irti. Odotin ''Koska pääsee tatamille koska pääsee tatamille koska pääsee tatamille''. Viimeinen ottelu ennen omaa otteluani, Toinen oli jo käytännössä voittanut, mutta voittajaa ei julistettu ennen kuin ottelijat olivat korjanneet pukunsa. Se tuntui ikuisuudelta, teki melkein mieli huutaa ''Koita nyt sitoa se vyö että pääsen tatamille!''. Joka sekuntti tuntui että olin enemmän ja enemmän liekeissä, valmiina räjähtämään heti ottelun alusta.

Ottelu alkaa ja sain hillittyä polttavan innostukseni... 5 sekunttia... En malttanut enää. Välillä voisi melkein kuvitella kahden persoonan kontrolloivan itseäni ottelijana. Olin samanaikaisesti täynnä palavaa innostuneisuutta eikä malttanut olla paikallaan, sekä kylmän rauhallinen ja suunnitelmallinen. Kaksi ristiriitaista tunnetta yhdistettynä.

Tuntemuksia on vaikea pukea sanoiksi, ja jokainen reagoi eri tavalla. Itselleni pahin osuus kilpailuissa on odotus ennen otteluita. Suosittelen kisaamisen kokeilemista kaikille, ihan vaan jotta löytäisitte uusia piirteitä itsestänne ja toisaalta ymmärtäisitte tällaisia hölmöjä horinoita paremmin.

Mistäpä sen tietää ennen kuin kokeilee.