Nämä olivat elämäni toiset Judokisat.. Ensimmäinen kilpailu oli Alempivöisten Mestaruuskisat vantaalla maaliskuussa, jossa tulin jaetulle sijalle 7. Ensimmäinen kisani sisälsi kolme ottelua, jotka olivat noin saman tasoisia vastustajia vastaan, joten nämä avoimet kisat loivat tietynlaista jännitettä ja palavaa halua lähteä testaamaan omia kykyjään, ja rajojaan.
Kisapaikalle saapuessani olo oli vielä aika neutraali. Kyllä, jännitti hieman, mutta ei mitenkään ihmeellisesti.. Punnituksen jälkeen alkoi se piinaava odotus.. Tik... Tak.... Tik...... Tak.... Kellon sekunnit tuntuivat minuuteilta, ja minuutit tunneilta. Ainoa asia joka oikeasti auttoi tässä tilanteessa oli se, että kaikki dojomme kilpailijat jännittivät. Lettipäinen tyttö näytti kuin olisi tuolinsa kanssa lähdössä pomppien lentoon, ja Mr. Miyagi koetti piilotella jännitystään.. Ja mitä itse? Kävin pääni sisällä taistelua ulos juoksemisen kanssa, mutta tiesin vihaavani itseäni jos näin olisin tehnyt.
Lämmittely hieman helpotti jännitystä, mutta kellon lähestyessä omia matsejani alkoi se taas pikkuhiljaa hiipiä kimppuun.. Tämä oli se hetki kun Sensei Mansfield sai idean.. Hän pyysi Lettipäistä tyttöä lyömään allekirjoittanutta poskelle, jotta jännitys alkaisi kadota.. Lettipäinen tyttö sitten pamautti, oletin ensin että hellästi ja hiljaaa... ja PAM! Silmät pyörivät ja poskea poltti ja ennenkuin kerkesin käsittelemään tuota kihelmöintiä poskellani niin PAM! Toinen isku tuli toiselle poskelle. Kyllä! Hetkeksi katosi kaikki jännitys ja ahdistus, jonka aikana pystyin vain keskittymään tuohon polttavaan kipuun joka valui poskipäästä alaspäin kaulalle. Kiitos! Se oikeasti auttoi.
Vihdoin matst alkoivat, ja oli hienoa katsella omien treenikavereitten pärjäävän matseissa mutta sekin sitten lisäsi hieman sitä painetta, sillä en tahtonut pettää kenenkään odotuksia. Ensimmäinen matsini oli vihreävöistä Judokaa vastaan, ja se päättyi liian nopeasti allekirjoittaneen tappioon... Tappio kirveli ja poltti sisuskaluja, sillä tuntui että olisin voinut voittaa kyseisen ottelun mikäli en olisi lähtenyt pelaamaan vastustajan peliä.
Seuraava ottelu olikin sitten paljon mukavampi, ja antoisampi. Ottelin sinivöistä Judokaa vastaan, jolla oli hieman samantyylinen matsitekniikka kuin itselläni. Paras onnistumiseni tässä matsissa omasta mielestäni oli se, että löysin muutamia paikkoja joista olisin voinut lähteä yrittämään lopetusta. Näihin pitää tulevaisuudessa tähdätä. Hävisin lopuksi ottelun erän lopussa, ja omaksi ihmetyksekseni tappio ei kirveltänyt lainkaan. Heti matsin loppumisen jälkeen, tämä kyseinen Judoka tuli halaamaan ja kehumaan hyvästä ottelusta, ja tämän jälkeen istui viereeni pitkäksi toviksi keskustelemaan matsin kulusta, ja mikä onnistui. Tästä jäi todella hyvä mieli, ja palaute on aina kohdallaan kun se tulee juuri vastustajan näkökulmasta.
Nyt pääsemmekin sitten itse asiaan, joka liittyy tämän kirjoituksen otsikkoon... Moni meistä on kuullut tarinoita Akilleesta, tuosta muinais Kreikan sankarista jonka sanottiin olevan voittamaton. Jotkut tarinat kertovat että hänen äitinsä kastoi hänet kantapäistä kiinni pitäen Styxin jokeen, joka on muinais Kreikan mytologiassa kuolleitten joki joka erottaa maan ja manalan.. Mutta kuinka moni on kuullut tarinoita Judokan nilkka tai polvivammoista? Tarinoita on paljon, ja tässä on niistä yksi, joka osui omalle kohdalleni.
Ainoaksi harmikseni huomasin loukanneeni jalkapöytäni ja polveni alueen tuossa matsin aikana. Vastustaja oli lähtenyt tekemään Tomoe Nagea, jonka kiersin mutta putosin alas koko painolla joka satutti sitten omaa jalkaani. Kesti melkein tunnin että adrenaliinitasoni oli laskenut normaaliksi, ja aloin huomata kipua jalassani. Kipu jatkui vielä sunnuntaina.. kävely oli liki mahdotonta ja joka askeleella tuntui kuin varpaanseutu olisi tulessa.
Maanantaina heti aamusta soitin esimiehelleni ja selitin tilanteen, ettei työskentelystä tule yhtään mitään, ja että lähden lääkäriin tästä. Soitin melkein heti Mehiläinen NEO, jossa polveni operoitiin reilu puolitoista vuotta sitten, ja varasin ensin ajan ortopedille. Omaksi ilokseni kävi ilmi, että ortopedini joka tulisi tutkimaan jalkaani on entinen Judoka, joten kun selitin tilanteen missä jalkani vaurioitui, hän tiesi jo entuudestaan jotakin joka saattaisi olla kivun aiheuttaja. Hänen käskystään poistin kenkäni ja sukkani, ja ojensin jalkaani jotta hän pääsisi tutkimaan sitä. Ei mennyt kuin muutama sekunti kun hän tokaisi "Oho.. Onpas se turvoksissa.. Suoraan tästä röntgeniin, ja polvenseutu ultraan, ja katsotaan onko siellä jotakin rikki." Nuo sanat saivat pumppuni hakkaamaan, verenpaineeni nousemaan ja hikikarpalot valumaan pitkin selkää... "Rikki" tuo sana tuntui kuin pisto suoraan sydämeen.. "Rikki? Ei.. Ei... EI! Siellä ei saa olla mitään rikki" ajattelin kun kävelin kohti röntgeniä... En ollut valmis ottamaan vastaan toista pitkää sairaslomaa, ja mahdollista pientä operaatiota, sillä olen vasta tämän vuoden puolella täysin kuntoutunut polvileikkauksesta.
Röntgen vastaanotolle päästyäni päivystävä hoitaja ehdotti että menisin ensin ultraukseen polveni takia, ja vasta sen jälkeen röntgeniin. Polven ultraus oli loppelissä aika nopea operaatio, kesti arviolta 10min, jonka jälkeen pääsin röntgeniin. Röntgen kesti hieman pitempään, sillä hoitaja halusi että se kuvataan mahdollisimman monesta eri kulmasta, ja kohdasta. Kun tämä oli tullut valmiiksi, lähdin kävelemään kohti ortopedin työhuonetta, jossa hän jo odotti kuvien kanssa.
Hetken keskustelimme Judosta hänen kanssaan, ennenkuin menimme itse asiaan.. Tämä hieman helpotti, mutta jännitin silti mitä sieltä löytyisi. Muutaman minuutin kuluttua kun kuvat oli aukaistu, ja tutkinta aloitettu sain helpottavan vastauksen... Mitään ei ollut revennyt, tai murtunut. Luut olivat vääntyneet nivelen kohdalta, ja polven yläosassa oli venähdys. Ortopedi itse sanoi, että nyt oli onni myötä ja kahden viikon treenikiellolla selvitään. Kiittelin ortopedia hirveästi näistä uutisista, ja lähdin kotia kohti paljon paremmalla mielellän.
Nämä kisat saattoivat päättyä tappioon, mutta onneksi kisoja järjestetään suhteellisen paljon, joten nyt vain nokka kohti uusia haasteita, ja uusia otteluita. Kuten jo pelkästään lempinimeni "El Toro" voisi kuvastaa, jatkan matkaani eteenpäin vaikka minkälaisia esteitä tulisi eteeni. En luovuta, en anna periksi, vaan voitan haasteet ja itseni. Sitä mielestäni Judo on.. Itsensä voittamista, kehittämistä ja kokemuksien saamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti